Valo taipuu

          "vanhat valvovat
          sillä heillä on tekemättömiä asioita
          elettävä öisin kun päivät vähenevät"

  
  Jos on runojen kirjoittaminen vaikea laji, niin kyllä sitä on runoista kirjoittaminenkin.  Olen katsonut niin monta Runoraatia, joissa Jukka Virtanen kumppaneineen on arvioinut runoja, että analysoimaan en missään nimessä uskaltaudu.  Runothan ovat siinä mielessä ihmeellisiä, että eri ihmiset saavat hyvinkin erilaisia tuntemuksia yhdestä ja samasta runosta.  Sen sanoma saattaa avautua hyvinkin erilaisena eri ihmisille.  Jopa sama ihminenkin voi kokea runon eri tavoin eri aikoina, omasta mielentilasta riippuen.

    Päätin nyt kuitenkin uskaltaa lyhyesti kirjoittaa joitakin omia tuntemuksiani luettuani pariin kertaan Marja Leena Toukosen toisen runokokoelman Valo taipuu.  Mielestäni kokoelman runoista löytyy koko ihmisen elonkaari sekä tunnetilojen kirjo kaikissa väreissään. 

**************************

 

       
    Alkuun lähdetään hyvin kaukaa, omien muistojen takaa, jostakin myyttisestä alkuminästä, esi-isien maailmasta.  Sieltä on löydetty viittauksia oman minän syntymiseen, kuten myös sukupolvien ketjuun liittymisestä.

          "Kuudenkymmenen iässä
          alkoivat esi-isät vierailla luonani
          ensin harvakseltaan, sitten yhä useammin

          nykyään he istuvat nurkissani kahvia hörppien
          nauraa kähisevät sattumuksilleen

          mutta pian he siirtyvät ovelle
          odottavat mukaansa

          sitä ennen
          minun on kirjoitettava heidät
          sillä heidät oli ajallaan kirjoitettu
          vain vainolaisen kirjoihin
          aina väärässä paikassa
          väärää maata
          väärää aikaa"


    Runoissa tulee vahvasti mieleen näkymä ihmisen kehosta, ruumiista, ihosta, joka ottaa vastaan ulkoa tulevia iskuja.  Mustelmia ja ruhjeita syntyy, mutta näkyvän kuoren sisällä ihminen säilyy.  Kantaa muistojaan ja unelmoi eteenpäin.

          "Olen se vähenevä ihminen
          joka kantoi kuusivuotiaana
          taskussaan lappua, jossa luki
          'olen ihminen'

          Sitä lasta, joka piti takkia
          ei enää ole

          Sitä takkia, jonka taskussa lappu oli,
          ei enää ole

          eikä sitä taskua
          ei lappua
          mutta kirjoitus säilyy"



    Vanhetessa näkee uudessa valossa elämän mutkaiset polut, joita on kulkenut, toisinaan harhaillut ja välistä jopa eksynyt.  Elämää ei voi elää uudelleen, silti on lupa huomata omat väärät valintansa.

          "Voisinpa taivuttaa valon
          pimeiden päivien
          pölyisiin nurkkiin
          suuntaviittoihin
          jotka eksyttivät minut väärille poluille

          tutkisin kaikki tienhaarat uudestaan
          istuisin kivellä kunnes olisin varma
          suunnan ottaisin tähtikartasta"

    Elämänkolhuja vastaanottaneen kuoren suojassa asuva ihminen pystyy kuitenkin tuntemaan iloa, vaikka sattuukin.  Ilo ja valo kulkevat käsi kädessä, siellä missä on toinen, on toinenkin.

          "Ilosta syntyy valon kajo
          pisarat hajoavat prismaksi
          syöksyvät ulos
          vuorenrinteestä
          kuohuvat alas putouksena
          jonka juurella kylpevät
                    nauravat linnut"


    Nasevaa huumoria sisältyy myös moneen runoon, vakaviakin asioita katsotaan huumorin läpi.  Totisia asioita ei käsitellä tosikkomaisesti, välillä tosin kipakan kiukkuisesti.  Muutamin paikoin meno yltyy melkeinpä surrealistisiin mittoihin.

          "Luostarin päätiellä
          munkit ajavat Mersuillaan
          keljojen ikkunoista välkkyvät
          kaikki satelliitikanavat
          eikä viini pääse loppumaan

          luostarin puutarha
          keinolannoitettu, vuoroviljelty
          nunnat päivittävät profiilejaan
          twiittaavat kuulumisia
          Spotifyssä on virsilistoja

          luostarin paikoitusalue
          täynnä Helvetin enkeleiden moottoripyöriä
          munkit juoksevat
          viittojen helmat hulmuten
          kohti yhteisiä puheenaiheita"

    Mutta matka kulkee kohti valoa, ilman valoa ei voi nähdä kuljettua eikä kuljettavaa matkaa.  Ja se valo taipuu jyrkimmistäkin mutkista, löytää tiensä ”ikkunaruutuihin ja niiden väleihin sekä todellisuuden aukoista Mannerheimintiellekin”.

          "Nälkäinen musta maa
          Ihmisen kaipuu
          Olemme kääntyneet kohti aurinkoa
          Kasvit, eläimet ja ihmiset
          Mutta että kivetkin
          Ja puistonpenkit"


    Tässä tämä minun lukukokemukseni oli hyvin tiiviissä paketissa.  Jotakuinkin tällaisena minä koin tämän runokokoelman tällä kertaa.  Jos sinun mielestäsi kysymys oli kuitenkin jostakin aivan muusta, olet yhtä oikeassa kuin minäkin - ainoastaan sanan sanoja tai kirjoittaja tietää täsmälleen mitä sanallaan tarkoitti, muut voivat ainoastaan tulkita sitä.  Minullekin tämä kokoelma jonakin toisena päivänä kertoo ehkä jotain aivan muuta.  Runo elää ajassa - aika elää runossa.  Kiitos hienosta kokoelmasta, nautitaan siitä.

          "Vapauden hinta on korkea
          sinun on annettava kaikki
          kaikki
          lähdettävä tyhjin käsin
          mieli kirkkaana
          kuin kaivon vesi
          aamuvarhaisella"

*****************************

Kaikki runot ovat Marja Leena Toukosen runokokoelmasta Valo taipuu.
ISBN 978-952-260-216-9, Basam Books 2014.